Tihkuluodon kuiskaajat
  • Kirjastoluokka N84.2
  • Sidottu
  • 130 x 207 mm
  • 176 sivua
  • Kannen kuva ja mustavalkokuvitus Mika Rättö
  • Graafinen suunnittelu Jenni Saari
  • Ilmestyi maaliskuussa 2009
  • 978-951-851-204-5

Tihkuluodon kuiskaajat

Ilmestynyt 18.3.2009

OSTAprinted book

Hiili Hansson Kekäle on lyhytkasvuinen pohdiskelija ja kolibrinokkainen elämäntaiteilija, joka valvoo yöt ja nukkuu päivät. Hiili välttelee työtä ja asuu yhdessä Äitikyöpelin kanssa, kunnes epäonnistuneiden opiskelu- ja kaupungissa asumisyritysten jälkeen kohtaa eräänä päivänä kaksi muuta elämän murjomaa olentoa. On tullut aika toteuttaa tehtävänanto, jonka eräs Runoilija on ilmestyksissään viestittänyt. Kolmikko päättää suorittaa vaarallisen operaation rakkaan kotiseutunsa pelastamiseksi. Tihkuluodon valtuusto kun ei välitä vähäosaisista ja taiteilijoista laisinkaan; vanhat rakennukset halutaan purkaa ja Lintutalon sulkaväkikin on jätetty aivan heitteille.

Mika Rätön esikoiskirja on tarina siitä, kuinka kiemurainen ja järjenvastainen tiemme toisinaan onkaan, ja kuinka eräskin hienkatkuinen ja hämärä päivä voi olla alku jollekin suurelle ja tärkeälle. Se on myös anarkistinen ja liikuttava satu oman elinpiirin tärkeydestä ja pelastamisesta. Rättö on kuvannut Tihkuluodon tolkuttoman maailman paitsi sanoin, myös kiehtovin kuvituksin. Perinteinen kehitystarina vätyksestä, joka löytää sisältään sankarin ja pelastaa koko viheliäisen kulmakunnan, muuttuu Rätön käsittelyssä aivan omanlaisekseen.

Painuva valo maalasi Yökkölän, Hiili Hansson Kekäleen ja
Äitikyöpelin kotitalon hehkuvalla tyrninoranssillaan. Talo
oli työväentalon suippokattoinen romuvarasto, joka oli
ajelehtinut taannoin kaupungista Tihkuluodolle ja juuttunut
suiston matalikkoon. Yökkölä seisoi tätä nykyä koivupaalutuksen
päällä, osittain virtaavan veden yllä, ja sinne
kohosi rantakaislojen lomasta kapeat lautaportaat.
Yökkölän räystään reunustalla käyskenteli rähjäpääsky
paistatellen menneen päivän viimeisiä säteitä. Se rääkäisi
syksyisen sääennustuksensa niin alavireisesti, että tiedossa
oli tuskin muuta kuin koleaa, pilvistä ja ainaista sadetta. Eikä
se tullut kuulijoilleen yllätyksenä, sillä monet uskoivat Tihkuluodon
olevan sateiden ja pilvien kotiluoto, ja siksi kuiva
päivä olikin Tihkuluodolla levottomuutta herättävä kuokkavieras.
Rähjäpääsky pyrähti kattoikkunan edustalle ja kurkisti
ohimennen pölyisestä lasiruudusta sisälle. Se huitaisi
paheksuvasti rähjäisellä siivellään ja nakkasi vähäsulkaista
päätään tohkeissaan, sillä se oli nähnyt lennoillaan lukemattomia
vätyksiä, mutta tämän lasin takana vääntelehtivä voimaton
varjo oli, kuka tietää, ilmestyksistä säälittävin.
– Oi rapuset, tulkaa tänne, oi pikku rapuset, houri unen
hiostama varjo, vääntelehtien tuskaisena kellastuneissa lakanoissa.
– Saamaton nahjus! Kiljaistiin sielua riipivästi. – Se on
nyt mitta täysi!
Äitikyöpeli seisoi vinttihuoneen ovensuussa kiukkuisena
kuin aatelisen muotokuva. Hänellä oli yllään jätesäkistä
leikelty esiliina, sormenpäissään siro näädänkarvapensseli
ja permanentti syysmyrskyn jäljiltä.

SULJE