Maaliskuun komeat kirjaviikot jatkuvat: lue Markku Paasosen, Niina Miettisen, Marjo Katriina Saarisen ja Lena Frölander-Ulfin upeat uutuuskirjat

22.03.2019

Ihminen ja koira maakuopassa sekä intensiivisiä sukelluksia aistillisuuteen, katoamiseen ja oikeamielisyyteen

Markku Paasonen tempaa lukijansa kerrasta mukaan mahtavalle matkalle läpi maailmanhistorian juuri ilmestyneessä teoksessaan Suurenmoinen huviretki. Tyystin omanlaistaan kirjallisuudenlajia rakentava upea teos alkoi syntyä palkitun runoilijan ja prosaistin päässä yhden lauseen takia. Kävi niin, että lause synnytti alkukuvan, jossa ihminen ja koira istuvat maakuopassa ja ihminen puhuu koiralle. Kirjoittamisen edetessä lause kasvoi 250 sivun mittaiseksi virkkeeksi.

Kirjoitan yleensä kieli edellä – ja asiat, tapahtumat ja henkilöt saavat tulla perässä. En tehnyt tarkkoja suunnitelmia ja yllätyin välillä itsekin siitä, mihin ’elämän mittainen virke’ minut vei. En esimerkiksi osannut aavistaa, että joutuisin keskelle Thermopylain taistelua tai kolmikymmenvuotista sotaa.

Paasonen jatkaa, kuinka hämmästyttävää oli nähdä, miten yhden ihmisen tai yhden äänen rajat venyivät ja kykenivät sulkemaan sisäänsä melkein mitä vain.

Lopulta tuntui siltä, ettei äänessä ollut yksilö vaan että hulluksi tullut historia itse puhui. Tai sitten puhuja oli kieli, ja minä kuuntelin. Teksti sai myös vuotaa ulos kaikista ennalta annetuista lokeroista ja lajityypeistä.”

Lopputulos ihastuttaa ja hykerryttää. Paasonen sanoo, että tärkeintä hänelle on kirjoittamisen vapaus, tekstin runsaus, kielen avaruus. Mahdollisuus juhlia tekstin äärellisessä tilassa kielen äärettömyyttä.

Mutta tärkeä oli myös rajallisuus toisessa merkityksessä, tilien selvittäminen kuoleman kanssa. Teoksen muotohan hakeutuu kohti kuolemaa, pistettä jossa puhe lakkaa. Loppujen lopuksi halusin saada selville, miten voi iloita elämästä ja sanoa maailmalle ’ kyllä’, vaikka elämä on niin lyhyt ja niin katoava ja maailma niin monella tavalla kauhea.

Niina Miettisen lumoavan aistivoimaisessa, ensi sivuiltaan lukijansa koukuttavassa romaanissa Suopursu kuvataan verevästi rakkauden erilaisia ilmentymiä, mutta annetaan myös ääni hiljaisille. 1970-luvun pohjoiskarjalaiseen suo- ja vaaramaisemaan sijoittuvan kirjan juuret ovat kirjailija-dramaturgin lapsuuden maaperässä. Miettisen oma isotäti, joka eli koko elämänsä kotitalossaan veljensä kanssa, on kirjan Anjan esikuva.

Hän oli naimaton ja monia vastoinkäymisiä kohdannut nainen, jolla oli hyvät tarinat ja huumorintaju. Kun olin yökylässä, katsoimme aina Napakymppiä ja mietimme, kenen matkaan isotätini lähtisi. Koskaan ei löytynyt riittävän hyvää matkakumppania. Vielä vanhainkotiinkin ostin hänelle viemisiksi harlekiineja.

Suopursu oli jo tekeillä, kun Miettinen sai tilaisuuden tehdä näytelmän Joensuun kaupunginteatteriin.

Näytelmässä Kuusenkaatajaiset esiintyy samoja henkilöitä kuin romaanissa, mutta kun palasin kirjoittamaan romaania, annoin sen kulkea vahvasti omaan suuntaansa. Suopursun kieli on fyysistä ja aistillista. Seksuaalinen herääminen, tapahtuipa se missä elämänvaiheessa tahansa, on mullistava kokemus, jota on kiehtovaa tutkia kirjoittamalla.

Miettisen toinen romaani kuvaa kauniisti sitä, miten vaikeaa on uskoa itseensä ja omiin kykyihinsä. On helpompaa asettua itse itsensä esteeksi.

Vasta kun uskaltautuu myöntämään, mitä eniten haluaa, voi alkaa tavoitella haluamaansa. Olipa kyse sitten ihmissuhteista tai taiteen tekemisestä.

Marjo Katriina Saarisen juuri ilmestynyt huikea romaani Jälki pureutuu vavisuttavalla intensiteetillä katoamiseen, sen armottomuuteen. Pienimmätkin asiat alkavat latautua painavilla
merkityksillä, kun Marionin kadonnutta miestä ei lukuisista etsinnöistä huolimatta löydetä. Mystikseksi jäävästä menetyksestä versoo jotakin päättymätöntä.

Saarinen sanoo tutkineensa kadonneisiin ihmisiin liittyviä lehtijuttuja, artikkeleita, tv-ohjelmia ja tutkimustietoa jo pitkään.

Lähes friikkiyteen asti! En keksinyt mitä harrastuneisuudellani tekisin, kunnes tajusin tehneeni tietämättäni pitkän taustatyön romaaniini.

Teknisempi alkusysäys oli se, että kiitetystä, monikerroksisesta esikoisromaanista poiketen Saarinen halusi kirjoittaa tiivistä, viipyilevää tarinaa.

Halusin tuoda esiin jäljettömiin katoamisen kauheuden ja välitilan, joka on toivon ja luopumisen tuolla puolella: surutyö ei voi alkaa, kadonnutta ei voi hyvästellä, kun kadonneen kohtalo jää selvittämättömäksi. Tätä teosta oli silti suuri ilo kirjoittaa, rakenne tuntui jäsentyvän kohdilleen kuin unessa.

Kirjailija ja kuvittaja Lena Frölander-Ulf piirsi jo vuonna 2012 pienen poikahahmon, joka tuntui kyselevän joltakin jotakin.

Hänellä oli vain pyjama yllä ja vieressään pieni matkalaukku. Piirsin sitten toisen hahmon heti perään – kuvassa hieman pelottava nukketeatteritirehtöörin oloinen tyyppi avaa oven. Nämä kaksi hahmoa alkoivat elää omaa elämäänsä, ja pian minulla oli eksyksissä oleva päähenkilö, öinen kaupunki ja pari muuta hieman kummallista tyyppiä. Mutta en moneen vuoteen tiennyt mikä olisi tarina, se mysteeri joka veisi tarinaa eteenpäin. Se tuli ripotellen, itse seikkailu. Enkä kirjoittaessani itse tiennyt, mihin se loppuu.

Lopputuloksena on rakastettava lastenromaani Nelson Maarengista, joka saa huomata, että kaupunki ei ota avosylin vastaan ketään, joka on erilainen. Oikeamielisyyttä ja itsenäistä ajattelua juhlistavassa uunituoreessa romaanissa Nelson Tiikeritassu (suom. Jaana Nikula, Nelson Tigertass, Förlaget) Frölander-Ulf yhdistelee railakkaasti ja riipaisevasti eläinhahmoja ja ihmisten maailmaa, jossa totisesti tarvitaan Nelsonin kaltaisia lempeitä ystäviä.

Tärkeintä kirjoittaessani oli lähettää Nelson juuri sopivan jännittävään seikkailuun. Saa olla reilustikin pelottavaa, mutta lukijan pitää jossain sisimmissään tietää, että Nelson pärjää kyllä.

Lisätiedot: Tiedotuspäällikkö Hannele Jyrkkä, puh. 050 3222 387, hannele.jyrkka@teos.fi

Uutuuksia